Heikko vai vahva

Oon miettiny tässä ensimmäisen postauksen jälkeen, että oonko heikko vai vahva ihminen. Oon pitäny itteeni aina vahvana ihmisenä ja tullu siihen lopputulokseen, että pohjimmiltani oon ollu heikko ihminen, joka on kasvanu vahvaks, rakentanu vahvan kuoren ja ollu liian pitkään, liian vahva, joka on ajanu takasin heikoksi. Heikkona, herkkänä oleminen ei ole sama asia kun huono ihminen ja sen olen nyt vihdoin ja viimein ymmärränyt, jotenkin.

Ylisuorittaminen ja jatkuva itteni ruoskiminen on saanut mut ajattelemaan, että jos en tee ja härvää 24/7/365, olen heikko ja huono, laiskakin vielä. En tiedä mistä ja miten, tää ajatusmaailma ja elämäntyyli on noussut pintaan, mutta aijon sen nyt vihdoin ja viimein selvittää, jotta tää olis viimenen kerta, kun tämmöseen tilanteeseen ajaudun. Tie vie ihan lapsuuteen asti, sen olen ymmärränyt. Ei ole heikkoutta olla poikki, ei ole heikkoutta tuntea surun tunnetta, ei ole heikkoutta jos ei ole kaikessa paras. Se on elämää.

Tällä hetkellä mulla on se fiilis, etten halua olla heikko, enkä vahva ihminen, vaan jotain siltä väliltä, tarpeen vaatiessa heikko, tarpeen vaatiessa vahva. 'Normaali'. Mitä se ikinä onkaan, mutta sen aijon selvittää, mitä normaali ihminen mulle itelleni meinaa.

Jos joku kysyy sulta mitä kuuluu, älä vastaa ihan hyvää. Vaan vastaa se, mitä sulla on oikeesti elämässä meneillään, koska se ei ole heikkoutta kertoa asioista. Ei syvimpiä salaisuuksia ja arkoja asioita tarvitse lähteä avaamaan jos ei halua, mutta kysyjällä voi olla samantapanen elämäntilanne tai -kokemus, josta voit saada vertaistukea. Ja sama toisinpäin, kysy välillä mitä kuuluu ja kuuntele oikeesti mitä sulle vastataan, keskustele ja ole läsnä. Pieniä asioita, mutta tärkeitä.

Janette