Ole hetkessä läsnä!

12.02.2019

Nykymaailma on todella suorituskeskeistä, kun pitäisi tehdä paljon töitä, treenata ja pitää itsestään huolta, pitäisi olla aikaa perheelle ja ystäville.. En ihmettele yhtään, että uupumus ja masennus on monien elämässä mukana ja että ihmiset väsyy.



Syyllistyn itsekkin ylisuorittamiseen, yksi osasyy miksi jätin ravintola-alan ja minkä takia se ei enään hirveesti kiinnostakkaan, on se, että en osannut tehdä normaalisti töitä. Aina kun pyydettiin niin minähän menin. Kolmeen kertaan vedin itteni ylirasituksen, uupumuksen rajoille ja reippaasti ylikin, ennenkun asian tajusin.

Olen myös harratuksien suhteen semmoinen, että kun jotain tehdään ja tavotellaan, niin sitten myös tehdään ja mennään tavoitteita kohti! Ei hyvä, vasta viimesen puolen vuoden sisään olen tästäkin tavasta opetellut pois, että voi ottaa rennostikkin, vaikka olisi kovatkin tavoiteet. Edelleen olen huono jäämään töistä pois, jos vaikka flunssa vaivaa, se vaan ottaa mun luonteen päälle, vaikka ei ole väärin sairastaa. Jos minulla joskus on työntekijöitä, siitä aijon kyllä pitää huolen, että kipeenä ei töitä tehdä vaikka työpaikalle raahauduttaiskin pää kainalossa.

Ylisuorittaminen on johtanut siihen, ettei perheelle, saatika ystäville ole aina aikaa ja olen siitä todella harmissani, välillä jopa yksinäinen, kun aina vaan olisi töitä mitä tehdä, lenkille pitäs mennä, salille vois lähtee, yms... Se, että on yksinäinen, ei tarkoita sitä, etteikö näkisi muita ihmisiä, vaan ainakin minun kohdallani sitä, että ympärillä häärää paljonkin erilaisia ihmisiä, mutta et tunne kuuluvasi mihinkään porukkaan, tai että on semmoinen tunne, ettei kenellekkään voi kunnolla puhua kun ketään ei kiinnosta. Todellisuudessahan asia tuskin näin on, mutta jotenkin ihmismieli saa asiat kääntymään omassa pääkopassa välillä vähän hullunkurisesti.


Nykyään näkee myös paljon sitä, että porukka istuu kahvilassa ja kaikki räplää puhelinta. Teen tätä myös itse seurassa, mutta yksi tämän vuoden tavoitteistani on olla enemmän läsnä henkisesti. Toki edelleen käytän paljon puhelinta työni takia, mutta kun 'työaikani' loppuu, niin silloin keskityn olemaan enemmän läsnä siinä hetkessä, kuin siellä somessa.  Eikä muutenkaan se puhelimen välityksen kautta tuleva kontakti riitä tämmöiselle -90luvulla syntyneelle 'koputan oveen ja kysyn lähetkö leikkimään' ihmiselle. Välillä sitä kaipaa vaan juttukaveria, kenelle voi puhua naamatusten asiasta kun asiasta tietäen, ettei ne leviä siitä eteenpäin. Onhan mulla ihana mies kuka kyllä kuuntelee, mutta kun on asioita, joita haluaisi puhua vaikka ihan ystävien kanssa.


Tää on semmonen aihe, mistä voisin kirjottaa ja puhua nii paljon, ettei kukaan jaksa lukee eikä kuunnella.


Tarkotukseni ei oo nyyhkyttää että 'voivoi kun on kakkaa' vaan ottaa tärkee aihe esille, näin ystävänpäivän juurella.


Tää on tärkee asia ja monet meistä kokee tätä samaa tunnetta, yksinäisyyttä, eivätkä kehtaa/halua sitä myöntää.

Siksi haastankin teidät, ketkä tätä tekstiä lukee, pyytämään vähintään kahta ystäväänne tulevana ystävänpäivänä tai joko edellisenä/seuraavana päivänä, kahville, lenkille, salille, syömään, mitä vaan, mitä voi yhdessä tehdä! Puhu omista asioita, kuuntele sen toisen asioita, naurakaa, itkekää jos siltä tuntuu, mutta olkaa siinä hetkessä läsnä!


Onko täällä muita ketkä tuntee välillä olevansa yksin, vaikka ympärillä on paljonkin ihmisiä?

Oisko sulla jotain mielessä, miten täimmöstä asiaa voisi ehkäistä?

Tiedätkö ketään kuka kokisi olevansa yksin?


Ihanaa tulevaa Ystävänpäivää kaikille teille! Kiitos että jaksatte lukea mun hölötyksiä :)



Janette